maanantai 13. lokakuuta 2008

Unta vai totta

Minusta voisi mainiosti tulla elokuvakäsikirjoittaja. Näen öisin unia, jotka voisi melkein suoraan kirjoittaa elokuvaksi. Olen jo vuosikaudet nähnyt hassuja, outoja unia ja painajaisiakin totta kai välillä. Kaikki eivät muista uniaan. On toisaalta rikkaus nähdä värikkäitä unia, toisaalta rasite. Pää on aamuisin pyörällä ja pitää oikein miettiä, mikä on totta ja mikä tarua.



Kyselen aika usein, että olenko puhunut jostain asiasta, vai olenko taas nähnyt unta. Tai toisinpäin.
Vanhempani toivat minulle jokin aika sitten ison kukkaruukun Ikeasta. Olin ihmeissäni, kun en muistanut puhuneeni asiasta ollenkaan. Luulin, että olin nähnyt unta siitä, että olin vanhemmilleni ruukusta puhunut. Ihan huvittavia tilanteita sinänsä. Joskus unessa tajuan näkeväni unta ja voin vaikuttaa uneen. En mitenkään pitkäkestoisesti, mutta esim. jonkin esteen voi ylittää, koska "tämähän on vain unta". En muista kuitenkaan ohjailleeni uniani kuin hetkellisesti. Voisihan sitäkin vaikka alkaa treenaamaan.

Viime viikonloppuna pelasin pokeria oikeilla nappuloilla ekaa kertaa. Joskaan ei pelattu oikeasta nappulasta. Vietimme J:n synttäreitä ja kaverit toivat pokerisalkun mukanaan, että pääsee pelaamaan. Jonkin verran pääsin pelistä jyvälle. En muista ulkoa niitä tavoiteltavia korttiyhdistelmiä ja ihmettelin niitä blindeja ja sen sellaisia. Yksi toinen vasta-alkaja putsasi pöydän ekassa pelissä, sitä oli hauska seurata. Itse taisin pudota jo ekana pelistä. Taisin korotella panoksia melkein joka kerta, kun ajattelin, että jos tässä aletaan tsekkaamaan vähän väliä, niin ei tuu koskaan valmista. Uusintaottelua sitten odotellessa!



Tänään olen päässyt tsekkaamaan uuden tellun ominaisuuksia. Minun ja J:n vanhat tellut saivat siirtyä uuden tieltä. Minulle olisi välttänyt vanhakin, mutta J oli tätä hankintaa jo pidempään harkinnut, eikä minulla sitten loppujen lopuksi ollut mitään asiaa vastaan. Vanhoille telkkareille on näillä näkymin uudet kodit jo tiedossa. Siitä olen tarkka, että kun jotain uutta kannetaan sisälle, niin pitää olla ainakin idea mihin vanhan toimivan kapineen sijoittaa. Kaukosäätimiä on nyt vaikka muille jakaa ja lievästi sanottuna on tullut hepuli, kun on koittanut käyttää oikeaa kaukosäädintä kuhunkin tilanteeseen. Tekniikan kehittyminen ei to-del-la-kaan helpota elämää! Myöhemmin pitäisi vielä opetella käyttämään yhtä vilkkuvaa "yleiskaukoa", samaista, josta olen maininnut blogissa aiemminkin!

Kuvat: SP

2 kommenttia:

Jukka kirjoitti...

Tekniikka ei todellakaan helpota elämää mutta minkäs sitä pienen pieni nörtti itselleen voi. ;)

Satu kirjoitti...

Juuri kun olen oppinut käyttämään kahta uutta kaukkaria (samanaikaisesti!) niin pitää opetella yleiskaukkari, voi ....leissön mää sanon! ;);)